Verkkainen tahti

Kun vanha puhuu vanhoista asioista, tämä bloggauskin on verkkaista. Oliko hyvä selitys? Oikeasti olisi niin paljon sanottavaa, että en ole ehtinyt paneutua tähän blogiin. Tulevaisuus parantakoon tilannetta : )

Tässä joulukuva vuodelta 1967, meikäläinen 11-v. Kuusessa on enkelikarkkeja, muutama koriste, joita käytettiin vuodesta toiseen. Suomen lippukin näkyy yläosassa. Jos kuva olisi parempi, näkyisi pumpulihitusia. Se oli isän toive, kuten liputkin. Laitan niitä edelleen isää ajatellen. Mikä tärkeintä: elävät kynttilät. Ei mistään tule samanlaista tunnelmaa kuin elävistä kynttilöistä! Kun ne sytytettiin, kaikki istahtivat katselemaan niitä. Tunnelma oli tiivis ja herttainen.

Äiti oli ommellut siskolle ja minulle tummansinivioletista kankaasta mekot. Samettia se ei ollut, mutta jotain vastaavaa ja hihansuussa valkoinen röyhelö ja valkoiset kaulukset. Uudet mekot piti saada joulujuhliin ja kevätjuhliin. Äiti oli hyvä ompelemaan. Omena putosi hyvin kauas puusta siinä asiassa.

Haitariin liittyy pitkä tarina.  Siihen johti kuuluisa tädin mies, helsinkiläinen osto- ja myyntiliike, isän matka Helsinkiin kuuluisan tädin miehen kanssa, paljon tinkimistä, haitaria soittanut isoisä (joka pudotti haitarin vahingossa järveen) ja valtavat soittohalut omaava pikkutyttö. Haitari on tuolla vintillä sisuskalut kolisten, mutta ostin uuden, joka ei ole kovin hyvä. Tarttis tehrä sillekin asialle jotakin.

Meidän ikäisten ihmisten lapsuuskodeissa oli niin paljon työtä ja arkea, että joulu oli aivan erityinen valopilkku. Isätkin pysähtyivät viettämään perheen kanssa aikaa. Ei tuijotettu yhdessä telkkaria, vaan seurusteltiin ja touhuiltiin ja herkuteltiin uunin suulla lämmitettyjä kuun muotoisia joulutorttuja, joita parempia ei ole kuuna päivään nähty.

Olisi mukava kuulla teille tärkeistä, erityisistä joulumuistoista.