Evoluution seuraava porras

Meidän PITÄISI olla kehittyneempiä kuin isovanhempamme. Olemme pidempiä, elämme kauemmin, jos sairastumme syöpään, selviydymme siitä todennäköisemmin kuin he. Pääsemme helpommalla, mutta emme ole onnellisempia!

Kehitys on liian nopeaa meille vanhemmille. Haluamme hetken pitää kiinni kasettinauhureista, vanhasta musiikista, hai-saappaista, romantiikasta.

Haluamme pitää kiinni televisiosta, jota ei koko ajan tarvitse värkätä uuteen uskoon, haluamme ostaa kananmunat kananmunina eikä joutua valitsemaan, onko ne vapaita, onnellisia vai häkkikanoja. Vapaita JA onnellisia tietysti. Jos poltamme, haluamme ostaa tupakkitopat ulkonäön perusteella eikä numeroina. Emme halua, että meille naureskelevat nuoret jolpit kännykkäkaupassa. Me olemme imettäneet ne jolpit!

Jos kehitykselle ei tule suunnan muutosta, ihmiskunta tulee asumaan kaasunaamarit päässä vuoristossa vettä paossa ja palaavat käyttämään isoisovanhempien konsteja elämästä selviytymiseen. Ugh - olen puhunut.

Lapsuuskuvia -haaste

Sude haastoi esittämään lapsuuskuvia ja niin sukelsin albumivaraston kimppuun.
Kuvista näkee, että en pidä kuvattuna olemisesta ja se tunne on alkanut hyvin varhain. Tunne, että jotain rajoittavaa tapahtuu. En edelleenkään halua olla kuvissa, keskipisteenä, ikuistettuna. Haluan olla se pieni ihminen tarkkailemassa maailman menoa sivustakatsojana : )

Tässä reilun vuoden ikäisenä. Alan parinkymmenen vuoden kuluttua varmasti muistuttaa kuvaa: kaljuuntunut ja sukat makkaralla. Minulle on taatusti luvattu jotain herkkua, että suostun siinä seisomaan, kun uhkaavalla laatikolla osoitellaan ja kuvaajan takana kaikki ihmiset ilveilee ja yrittää saada nauramaan.

Tässä istutettiin portaille siskojen väliin (joita en voi laittaa, kun ei ole toisen lupaa kysyttynä). Minulle sanottiin, että koivussa on ihmeellinen lintu, jota sitten yritän pällistellä.

Tässä on vaadittu kissan yhteistyötä, että uskallan kuvaan. Lisäksi on annettu koristenukke lasikaapista. Siihen ei saanut muuten koskea. Kissan nimi oli Leikki eikä sekään taida tykätä kuvaamisesta. Huijasi vain minua; käänsi päänsä pois viime hetkellä : D

Tässä taas on isän äiti mukana ja silloin ei neuvoteltu. Mummoa tuli uskoa. Tosin olen saanut kuvaan Rebekka-nuken. Olen ilmeisesti mennyt äidin kanssa auttamaan mummoa heinätöissä ja kai siellä joku kuvanottajakin on ollut. Varmaan eno naapuritalosta, koska meillä ei ollut kameraa. Rakastimme mummoa enemmän kuin mummo meitä. Tai sitten hän ei vain kertakaikkiaan osannut näyttää sitä.

Tässä on hypätty 10 vuotta eteenpäin. Minusta tuli intohimoinen opiskelija. En edes huomannut, että opettaja otti kuvan piirustustunnilla, kunnes hän toi kuvan käteeni.

Tähän päivään lapsuuskuvat loppuvat: odotin bussia vesisateessa yo-lakki päässä mennäkseni juhlimaan koulukavereiden kanssa Lahden seurahuoneelle. Olin jo saanut töitä Helsingistä, tulin vain hakemaan lakin.

Jos voisin sanoa nuorelle minälleni jotakin, sanoisin, että ei elämä ole niin vakavaa - se on paljon vakavampaa, mutta sen kestää paremmin, kun ottaa huumorin avuksi : ) Niin ja olisit vaan kuvissa, koska kohta sinussa ei ole oikeasti mitään mielenkiintoista kuvattavaa : D

Haastan lapsuuskuviaan esittämään kaikki tämän blogin lukijat. Laittakaa kommenttikenttään tieto, jos haluatte ottaa haasteen vastaan.